Maakuntajohtajan palsta
 

 Kun turhatyö menee hukkaan

Viime perjantai toi ratkaisun Sipilän hallituksen tärkeimpään eli maakunta- ja sote-uudistukseen. Henkilökohtainen pettymys oli suuri eduskunnan kykenemättömyyteen ratkaista yhdessä tunnistettuja ongelmia.

Olen ollut mukana kuntaperustaisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisessa vuodesta 2005 saakka leveämpiä hartioita hakemassa: kuntajohtajana Oulunkaarta perustamassa, PARAS-hankkeen selvityshenkilönä maakunnassa, maakuntajohtajana tasoittamassa kuntien välisiä epäluuloja, valtakunnallisena muutosjohtajana ja viimeksi maakuntavalmistelun johtoryhmän puheenjohtajana. Mallit ovat vaihdelleet hallituksittain.

Kataisen hallituksen yrityksen jälkeen vannoin, ettei paikallista valmistelua pidä ryhtyä tekemään ennen kuin lainsäädäntö on valmis. Perustelin sitä hallitusohjelman luonteella. Hallitusohjelma on puolueiden välinen sopimus tavoitteista. Hyvistä aikomuksista. Mitään sitovuutta kuntiin nähden sillä ei ole, vaikka sen takana onkin Eduskunnan enemmistö.

Sipilän hallitusohjelma piti sisällään maakuntamallin, jollaista olimme yhdessä maakuntajohtajat ja SITRA jo vuoden 2011 vaaleihin puolueille tarjoilleet. Huonolla menestyksellä. Silloin Kataisen johdolla haluttiin tehdä kuntaremontti. Nyt Sipilältä löytyi ymmärrystä. Vielä kun silloinen peruspalveluministeri Juha Rehula kävi pariin eri otteeseen ensin keljuilemalla ja sitten kannustamalla maanittelemassa alueemme kuntia ja niiden päättäjiä mukaan uudistukseen, olin itsekin valmis uskomaan ratkaisun löytymiseen monialaisen maakunnan pohjalta. Maakuntajohtajien puheenjohtajuuden jälkeen reformiministeri tiedusteli halukkuuttani organisoida alueellista valmistelua valtakunnallisena muutosjohtajana. Lakien voimaantulolle oli sovittu hyvin tiukka aikataulu. Kun halukkaita kollegojen keskuudesta en löytänyt, piti haasteeseen vastata. Kesällä 2016 alkoi 15 kuukauden seikkailuni valtio- ja kuntahallinnon rajapinnassa. Tietämättömyys ja epäluulo kuntien ja valtion välillä oli hämmentävää. Sillanrakentajia olisi tarvittu enemmänkin.

Maakuntauudistukseen ladattiin myös valtionhallinnon puolelta paljon odotuksia. Liikaakin. Tehtävät kasvoivat ja jokainen ministeriö toi tehtäviä ja tavoitteita kuin nyyttikesteihin. Tarvetta uudistukselle oli. Muistan elävästi sen viikon, kun reformiministerityöryhmä antoi valinnanvapauslinjauksensa ilman laajempaa virkamiesvalmistelua. Motiivina ilmassa leijui poliittinen kriisi eikä uudistusta yksityiskohtaan haluttu kaataa. Ulkopuolistakin painetta ilmeni. Lainvalmistelijoiden työ keskeytyi loppuviikoksi, koska tehtävä tuntui mahdottomalta moniulotteisuutensa vuoksi. Jopa lojaalisuus arvostettua projektijohtajaa kohtaan oli koetuksella. Joidenkin mielestä virkamieslojaliteetin osalta oltiin menty hyväksyttävyyden rajan yli. Kun keinot loppuvat, otetaan konstit käyttöön. Pääasiassa tuohon sote-keskusten valinnanvapauden toteuttamismallin valintaan ja sen aiheuttamiin seurauksiin kaatui nyt koko uudistus pari vuotta myöhemmin. Tahallista estämistä, juridista osaamattomuutta vai jääräpäisyyttä ehkä kaikkia tuota, konsteja kuitenkin. Meidän sote-keskusten käyttäjien kannalta sama valinnanvapaus olisi voitu toteuttaa toisellakin tavoin ilman, että nykyisin julkinen toiminta olisi tullut altistaa markkinasäätelylle.

Omista periaatteista kiinni pitämällä olisin useita kokemuksia köyhempi, mutta en niin pettynyt kuin nyt olen.

Kolumni on julkaistu Iijokiseudussa 13.3.2019.